Esittely



Minä


Perheeseeni kuuluu koirien lisäksi aviomies ja kolme aikuista tytärtä, joista nuorin asuu vielä vakituisesti kotona. Asumme omakotitalossa maalla, peltojen keskellä, Pinsiössä. Koulutukseltani olen insinööri ja rahat koiraharrastukseen tulee Tampereen kaupungilta palkan muodossa.

Koiria meillä on tällä hetkellä viisi, kaksi narttua ja kolme urosta. Agility on ollut jo 80-luvun lopulta rakkain koiraharrastukseni ja nytkin laumassamme on kaksi agilityä harrastavaa koiraa. Viime vuosina olen kuitenkin innostunut enemmän palveluskoiralajeista, erityisesti haku-kokeesta. Myös TOKO-kokeissa olen käynyt, tosin en nykyisten koirieni kanssa. Kaikkien kanssa olen käynyt näyttelyissä, toisten kanssa enemmänkin. Näyttelyitä olen kiertänyt useassa eri maassa , mutta ehkä se on ollut ennemminkin tekosyy matkailuun. Mottoni: lähden koiranäyttelyyn, jos näyttelypaikka on laivamatkan takana.

Vuosien varrella olen toiminut agility-kouluttajana, eri tehtävissä lukemattomissa agility-kisoissa, näyttelytoimikunnissa ja kehäsihteerinä koiranäyttelyissä, luonnetestitoimitsijana jne. Olen jäsenenä Kennelliiton lisäksi Tampereen Seudun Koirakerhossa, Nokian Palveluskoiraharrastajissa ja Ylöjärven Koirakerhossa. Jälkimmäisessä toimin aktiivisesti eri tehtävissä. Itsestään selvyys on jäsenyydet Suomen Hollanninpaimenkoirat ry:ssä ja Nederlandse Herdershonden Clubissa.

Kasvattajan peruskurssin kävin jo vuonna 1993. Silloisesta koirastani ei kuitenkaan ollut jalostukseen ja ajatus kasvatustoiminnasta hautautui moneksi vuodeksi. Kennelnimen sain vuonna 2007 ja kasvattajan jatkokurssin kävin vuonna 2008.

Ensimmäinen koira, airedalenterrieri Kerri tuli perheeseemme, kun olin 15-vuotias. Se ei ollut täysin oma koirani, mutta sain esittää sitä näyttelyissä ja viesti-kokeissa olin toisena ohjaajana. Sainpa muutaman kerran ohjata tottelevaisuusosuudenkin, olinhan myös käynyt kentällä ahkerasti treenaamassa. Ensimmäinen ikioma koira tuli samana vuonna, kun vanhin tyttäreni syntyi. Simppu-airedale oli aika vaikea luonteeltaan, enkä uskaltautunut sen kanssa koskaan virallisiin agility-kisoihin, palveluskoira- ja tottisuraa vähän kokeiltiin – huonolla menestyksellä. Vuonna 1993 tuli sitten suurin odotuksin agility- koirakseni Lilli-airedale. Se opetti minulle paljon, mm. kärsivällisyyttä ja sitkeyttä: kilpailimme 75 kertaa agility-kisoissa, ilman ainuttakaan 0-tulosta. Tokoa ja hakua kokeilimme myös vähän.
Halusin Lillin kaveriksi toisen koiran, mutta en uskaltanut ottaa toista terrieriä, niinpä perheeseemme tuli vuonna 1997 ensimmäinen karkeakarvainen hollanninpaimenkoira, Nella. Halusin paimenkoiran, mutta sen piti olla trimmattava ja sillä tuli olla parta! Koirakirjoja selaamalla löysin tämän rodun. En ollut koskaan nähnyt sellaista luonnossa, mutta kuvaus vaikutti mielenkiintoiselta. Kävimme kerran näyttelyssä katsomassa näitä ja sitten Viitasten Nambygo-kennelissä rapsuttelemassa koiria. Ja olimme myytyjä!
Nyt sain vihdoinkin agility-koiran, jonka kanssa harrastaminen oli ilo. Ei tietenkään aina tullut tulosta, mutta kaikki oli kuitenkin mahdollista: Nellan kanssa osallistuimme useamman kerran SM-kisoihin ja se oli myös ensimmäinen agilityvalion arvon saavuttanut karkkariholsku. Koska Nella osoittautui kaikin tavoin – luonne, terveys ja ulkonäkö – erittäin hyväksi koiraksi, halusin laittaa sille pennut. Viitasen Hannulla oli kyllä myös sormensa pelissä.


Kasvatus


Meille syntyy pentuja harvoin ja harkitusti, toistaiseksi neljä pentuetta. Kaksi ensimmäistä yhteistyössä Nambygo-kennelin kanssa ja seuraavat omalle kennelnimelleni. Tähän asti pentueita on ollut joka toinen tai kolmas vuosi (2002, 2004, 2006 ja 2009).

Omaa kasvatuslinjaa on tarkoitus jatkaa aikanaan Hupin ja Risan pennuilla.

Olen myös seurannut tarkasti rodun kotimaan kasvatusta ja pentueita. Olen tuonutkin pari pentua Hollannista, jotta saisin "uutta verta" kasvatustoimintaan. Eikä pelkästään Hollannissa, vaan muuallakin Euroopassa on hyviä koiria ja kasvattajia. Myös astutusmatkat voivat suuntautua muuallekin kuin Suomeen.
Rotu on harvinainen kaikkialla, siksi yhteydet muihin kasvattajiin Suomessa ja ulkomailla ovat tärkeitä.

Pyrin käyttämään mahdollisimman laajasti erisukuisia uroksia nartuilleni. Pyrin löytämään koiria, joista on terveystietoja, erityisesti silmä- ja lonkkatutkimukset pitäisi olla tehty. Toivon, että koiria olisi myös koulutettu, jotta niiden luonteista saisi edes jotain tietoa. Euroopassahan ei ole vastaavia luonne- ja MH-kuvauksia kuin meillä täällä Pohjoismaissa. Onneksi myös meillä Suomessa on hyviä uroksia.

Tähänastisten pentueiden emäkoirat ovat olleet omia harrastuskoiriani. Kun käyttää jalostukseen koiraa, jonka kanssa on vuosia harrastanut ja kouluttanut sitä, on sen luonteesta muodostunut aika varma käsitys. Toki ne on myös luonnetestattuja.
Pyrinkin kasvattamaan koiria, jotka soveltuvat erilaisiin harrastuksiin. Mielestäni koiralla pitää olla luonnetta: taistelutahtoa ja tempperamenttiä. Ehdottomasti sen on oltava myös miellyttämisenhaluinen. Koira ei saa ”hötkyillä” turhasta. Vaikka tavoitteena on vilkas koira, on sen kuitenkin pystyttävä rauhoittumaan silloin, kun ei tapahdu mitään.

Pyrin luonnollisesti myös kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Näin pienessä rodussa, missä kaikki koirat ovat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen, tässä on tavattomasti haastetta. Onneksi rotumme perinnölliset sairaudet eivät ole fataaleja ja ovat olleet toistaiseksi lieväasteisia. Yritän kerätä kaiken saatavan tiedon rodun koirista. Suomessa ollaan huomattavan avoimia tiedon jakamisessa verrattuna rodun kotimaahan, onneksi sieltäkin tihkuu aina jotain tietoja. Pitkäntähtäimen suunnitelmana - tai ainakin hartaana toiveena – olisikin, että voisimme tehdä risteytyksiä toisiin muunnoksiin tai jopa eri rotuihin (esim. belgianpaimenkoira laekenois) geenipohjan laajentamiseksi. Toistaiseksi asialle ei ole kuitenkaan näytetty vihreää valoa Hollannin suunnalta.


Pennut


Meillä ei ole erillisiä koiratiloja, vaan koirat asuvat kotonamme perheenjäseninä, syövät keittiössä ja nukkuvat makuuhuoneessamme. Mielestäni on ollut hienoa, että koirat ovat saaneet myös synnyttää omassa tutussa kodissaan. En suhtaudu ehdottoman kielteisesti sijoituskoiriinkaan, mutta luulen, että sekä emälle että tuleville pennuille on parempi, että synnytys tapahtuu mahdollisimman stressittömissä olosuhteissa. Pennut kasvavat perheen keskellä tottuen ääniin ja kaikkeen muuhun, mitä kotona tapahtuu. Kun niillä on tarpeeksi ikää, ne saavat tutustua myös talon muihin koiriin. Myös vieraat ovat tervetulleita katsomaan koiriamme ja pentuja. Pennut pääsevät ulkoilemaan, autoilemaan, tutustumaan erilaisiin paikkoihin ja eri-ikäisiin ihmisiin. Jos kaikki pennut eivät lähde maailmalle heti luovutusiässä, niiden kanssa kuljetaan ja niitä tutustetaan erilaisiin paikkoihin, niin kuin niille olisi tehty omassa kodissaankin.

Pennut luovutetaan aina rekisteröityinä, tunnistusmerkittyinä ja eläinlääkärin tarkastamina. Pennun hinta sisältää lonkkakuvauksen sekä silmien tutkimisen (peilaus ja gonioskopia-tutkimus) koirien olleessa noin 1-vuotiaita. Toivon, että ne aikanaan luonnetestattaisiin ja/tai vietäisiin MH-kuvaukseen, ehkä myös näyttelyyn kerran-kaksi. Ihanteellista olisi, jos ne pääsisivät harrastamaan agilityä, tokoa tai vaikkapa palveluskoiralajeja. Mutta toki jollekulle kunniakas ”kotikoiran” ura on se oikea.
Tulen seuraamaan niiden elämää ja toivon, että tulevat perheet ovat valmiita tähän!